Hyvät häviäjät

"Kymmenen tikkua laudalla" huuto raikasi ainakin vielä minun lapsuudessa ja olihan se mahtava peli.  Nyt jos saisin halukkaan porukan kasaan voisin pelata heti sitä tuossa kadulla. 

Lapsena pelattiin kaiken maailman pelejä sisällä ja ulkona, kuten edellä mainittu mahtavuus. Olihan se mukavaa pelata ja leikkiä, mutta vastassa oli aina yksi karvas asia jollekkin, häviö. Eihän se mitään kivaa ollut, kun "kymmenen tikkua laudalla" pelissä hävisit ja jouduit etsijäksi, mutta se oli pelin henki. Ei siinä auttanut ns. itku markkinoilla, eikä siinä yleensä kukaan valittanutkaan, koska sitä tiesi että jonkun täytyy aina olla häviäjä. Kyllähän tappio aina harmitti, mutta siitä selvisi kun oli oppinut sen olevan väistämätöntä.

Mitä tapahtuu tuon lapsuus ajan jälkeen? Me ihmiset kasvamme aikuisiksi ja unohdamme hyvän häviämisen jalon taidon sinne lapsuuteen. Me todellakin olemme huonoja häviäjiä, oli tulos mikä tahansa ja ihan missä tahansa, jossa kisailee vastakkain kaksi tai useampi, niin alkaa aina jumalaton narina asiasta. Vaikka hyvin me tiedämme, että aina on voittaja ja häviäjä. Onko tuolla aivoissa on joku juttu joka ei vain suodata häviötä aikuisiällä?

Ensimmäisenä minulla jostain tuntemattomasta syystä tulee mieleen nämä vaaliasiat. Vaalitulokset on kuin suurta kusiaispesää sekottaisi tikulla. Heti tulosten jälkeen alkaa helvetillinen kuhina joka suuntaan, aivan päätöntä mesuamista. 

Eduskuntavaalien jälkeen kuhina suorastaan räjähti, alkoi hirveä itku siitä kun persut saivat vaalivoiton.  Naurettavimmat sanoivat niellessään katkeraa juomaansa "minä muutan ruotsiin." Jokohan muuttivat? Mutta eikö siinäkin ollut selvää se tosiasia, että aina on voittajat/häviäjät ?  Samoin menossa olevat presidentin vaalit, facebook on täynnä vaaliasiaa ja oman ehdokkaan hehkuttamista. Senkin tietää että kun jompikumpi nyt voittaa, löytyy ne "aikuiset" joille se tulos  ei käy järkeen millään, ei niin millään.

Ei sitä halua vain myöntää tappiota, ennemmin etsii syitä miksi niin kävi, miksi olivat häviäjiä ja menivät häviämään. 

Nainen tietää miksei pelaa miestänsä vastaan.

Sitten on näitä tosi-tv ohjelmia, joissa puhelinäänestyksellä voi äänestää suosikkiansa. Siinä ei voi niellä millään sitä että suosikkinsa putoaa, epäilys syntyy, äänestystä on sorkittu paskaisella tikulla "ei ei muuten näin voi käydä kun se kuitenkin oli ennakkosuosikki" Joka puhelinäänestyksessä uskotaan teoriaan, että tuloksia on manipuloitu ja siltikin joka vuosi samat pirkot antaa ääniään samoille ohjelmille.

Häviäjiä on muutamia eri tyylisiä ja ne tulee esille lautapeleissä tai muissa vastaavissa.

Hyvä häviäjä on sellainen, jota toki harmittaa muttei välitä niinkään. Mököttävä häviäjä alkaa mököttämään ja jatkaa sitä niin kauan kuin jaksaa. Kolmas on tämä perus häviäjä,  heti alkaa suunnaton mesuaminen ja olemattomien syiden etsiminen häviöön. 

Pariskunnat ei saa pelata mitään pelejä missään nimessä (riippuen tietenkin pelaajista). Mies jos voittaa niin naisella vain liimantuu jalat ristiin ja huulet kiinni jostain syystä. Mies taas kun ei kestä häviötään, muuttuu hetkessä hän kuin hulkiksi, saaden jonkun käsittämättömän raivopuuskan ja käyttäen "luuvitosta" naisen naamaan. Sehän on sellainen "miehen" tapa kääntää tappio voitoksi, joka asiassa. 

Huonoimpia häviäjiä ovat nämä jalkapallopeli -fanit. Kaksi joukkuetta pelaa vastakkain, kaiken järjen mukaan toinen joukkue tulee häviämään, mutta miten sitten käy kun se toinen häviää? Muurahaispesää sorkittiin jumalauta pahemman kerran. Joukkotappelut syntyy ja jokainen sekoaa täysin, siinä sitä amok-juoksua. Fanit varmaan kotona jo valmistautuu "no perkele, kohta tapellaan jos hävitään" heräten seuraavan kerran hampaattomana sairaalasta. Siinä varmaan taas taustalla se "äijien" tyyli kääntää tappio voitoksi?

Ehkä parhaimmat häviäjät löytyvät näistä härkäjuoksuista, kun niissä kaduille päästetään kymmenittäin härkiä juoksemaan ja ihmiset juoksevat näitä sekopäisinä karkuun. Siinä kisailee härkä vastaan ihminen.  Tässä pelissä, kun ihminen häviää ei kuule paljon valitusta, ne on sentään oppinut häviämään. Voiko niitä sanoa silloin lapsellisiksi?

Häviäminen on jalo taito, jota ei luultavasti kukaan opi koskaan. Lapsena me sitä opettelimme ja olimmehan me hyviäkin, toki kyllä se harmitti aina, mutta kun sen hyväksyi kuitenkin. Ehkä aikuisena ihmisten pitäisi tälläisissä asioissa olla vain "lapsellinen"