Maanteiltä vessaan ja takaisin

Terve tasamaan tallaajat. Pitkästä aikaa. 

Kesä on lusittu ja mitä kerkesimme tehä? Emme mitään. Eli turhia haaveita tuli kasattua unelmien reppuun ja aikomuksien säkkiin tuli taas ammennettua paljon tehtäviä. Seuraavalle vuodelle. Eli perinteistä stressin keräämistä seuraaville kesälomille. Ei ihme että me ihmiset saamme niitä omituisia ”loppuunpalamisia” eli Burn-outteja.

Nyt kun oon tänä kesänä matkannut paljon suomen sisällä tuolla maanteillä, niin taas kerran on tullut huomattua mitä kummallisimpia juttuja. Ensinnäkin autoilijat maanteillä, ne on pahempia kuin lauma hirviä, jotka hyppäävät autoilija eteen. Ei ihme että kolareita tulee. 

Penttisami 83 v ajelee uudella Audillaan 100 km/h alueella, 74 km/h ja ihmettelee miksi vaarallisissa paikoissa ihmiset ohittelee häntä. Sen jälkeen kotiin päästyään kirjoittaa paikallislehteen, kuinka ihmiset ”hurjastelee.”

SItten on näitä ihmisiä, joita ottaa luonnon päälle kun heitä lähdetään ohittamaan. Sen kiroamisen melkein kuulee siitä ohitettavasta autosta. ”Saakeli, tuo lähti muka ohittamaan tuommoisella autolla. Minäpä perkele näytän.” Ja sitte painetaan kaasua, kun auto on vierellä ohittamassa ja jälleen kerran mietimme, miksi tulee kolareita.

Ohituskaistat on tehty ohitusta varten. Ei sitä varten että ennen ohituskaistaa ajellaan alle rajoitusten ja kun ohituskaista alkaa, niin painetaan kaasua, ettei vaan sua ohiteta, koska ”olen suomalainen ja minulla on sisua sen verran, että menen edellä. Saatana.”

Huoltoasemat on kivoja pysähdyspaikkoja, varsinkin kun vessahätä iskee. Ja minulla se iskee silloinko haluaa, näymmä. Sitte on mentävä ihaniin huoltoasemien vessoihin, missä on aina niin tervetullut olo, kun avaat huussin oven. Lattialla oleva mr.Hankey aka pökäle soittaa balalaikkaa urealammikossa ja laulaa tervetulolaulun, samalla kun radiossa soi hissimusiikkia.

Jos ihminen istuu vessakopissa ja  viereiseen menee toinen ihminen, "isolle asialle,” niin jostain syystä ensimmäinen lopettaa sen oman toiminnan ja alkaa hädissään pyyhkimään omaa peräänsä, tai yskii omien äänien peittelemiseksi tai pahimmassa tapauksessa istuu vaan hiljaa niin kauan, kunnes viereiseen tullut lähtee pois. 

Tai kun toinen henkilö menee sinne koppiin, niin se ei aloita omaa varpusparven lennättämistä, ennen kuin on varma, että se ensimmäinen henkilö on häipynyt vessasta. Sitten vasta alkaa tämä rektumin ja posliinipinnan välinen likainen sota. 

Pisuaarit on toinen nemesis. Tällaiselle perinteiselle suomalaiselle kanantaluttajalle ne on haasteita. Miksi ne on niin korkealla? Ei niihin yleensä yllä kuin varvistamalla tai hakemalla jakkaran alle, en yhtään ihmettele miksi pisuaarien kohdalla lattiat on aina märkiä. Ei tietenkään minun jäljiltä. 

Mikä koripalloilija niiden asentaja on? Tai John Holmes, joka joutuu käyttämään asian tekemiseen kahta kättä ja yltää nostamaan meisseliään ylemmän. Kyllä silloin yltää. Mutta ei normaalit ihmiset tarvi kuin yhden käden asian hoitamiseen. 

Laittakaa hyvät huoltoaseman pitäjät jotain korokkeita pisuaarien eteen, että normaalit suomalaiset yltää niihin, niin säästetään siivoojien työtä ja yökkäilyn määrää. Nahkaa ois kyllä pidempäänkin tavaraan, mutta kun se valitettavasti ei vaan ole. 

Näillä mennään ja tehdään tarpeemme asiallisesti ja ajellaan asiallisesti vaikka on tarpeita ajaa hullusti. Heihei.

Tarinan alkulähteillä

Kesälomat on ihmisillä meneillään ja joillakin vasta edessä, mutta mikä parhainta on että kesäloma on. Jotkut onnettomat ei sellaista pääse viettämään ja haikein silmin katsoo ulos läpi harmaan ikkunan ja haaveilee tuosta vapaudesta, jonka muissa näkee. Lopulta kun on oman loman aika, tämä henkilö ei välttämättä olekaan niin vapaa, ei edes silloin kun on vapaalla tai on töissä. Nyt nimittäin tarkoitan jälleen kerran ihanaa sosiaalista mediaa, kuten Instagramia, Facebookkia ja Snapchattiä.

Tarkoitan tätä uutta juttua, tätä trendiä, eli niitä ”oma tarina” päivityksiä. Ne on niitä joissa ei lähetetä ihmiselle privaatisti kuvaa tai videota esim: snapchatin välityksellä, vaan se jaetaan niin sanottuun omaan tarinaan, jonka näkee kaikki, jotka sinua seuraa tai ovat kavereitasi. 

Se on saavuttanut lumipalloefektin!

Aluksi oli ihan mukava katsoa mitä ihmiset on laittanut omaan tarinaan, sellaisen yhden nätin tarinan; siitä nurmikosta, joka tuli leikattua tai kissasta/koirasta, joka nukkuu. Tai kakunpalasta, josta on yksi palanen maistettu ja sen jälkeen lusikka on aseteltu nätisti takaisin vadilleen.

Instagramissa ruokapäivitykset ovat olleet perinne jo kauan, mutta se loinen on löytänyt uuden isännän noista kaikista kolmen ison sosiaalisen median "omista tarinoista." 

Kun menet katsomaan muiden "omaa tarinaa" ne ei kestäkään enää yhtä kauan kuin seksiakti, vaan ”tarinaa” tulee ja tulee. Omista kasvoista tai erinäisistä paikoista reissun päältä.  Joskus jopa 132 eri ”tarinaa” putkeen.
Joissakin sitten siinä puhutaan naamalla ja kerrotaan jotain tarinaa tarinan sisällä. Tarina-inception.
Se ei lopu 5 minuuttiin vaikka näppäilet jokaisen tarinan ohi, katsomatta niitä loppuun. Onko tämä tälläisen herkän ihmisen provosointia.

Missä on kohtuus? Kysynpähän vaan. Enhän minäkään aina kun menen vessaan yritä saada suolesta väkisin kaivettua kaikkea tavaraa ulos, jonka ei ole tarkoitus tulla. En ainakaan aina, en myönnä.
Sitä en lopulta ymmärrä, että miksi nämä omat tarinat piti tulla myös facebookiin ja instagramiin? Nyt ne samat jutut saa katsoa kaikista kolmesta, kun väkisinkin haluan katsoa ne. Liikaa informaatiota tulee aivoille, käy pian niin kuin Arnoldin - Total recall leffan lopussa niille, jotka lentävät Marsin pinnalle, eli huvittavasti. 

Viikolla ihmiset ovat hillittyjä, kuten monestikin sosiaalisesti. Ainakin suomalaiset. Sama pätee näissä näissä tarinoissa, mutta auta armias kun viikonloppu tulee, ihmiset menevät sekaisin. Porukka säntää ympäriinsä, elää puhelin kädessä ja laittaa tarinaa julkiseksi, "pakko takoa silloin kun rauta on kuumaa." Mietin joidenkin kohdalla, että miten ne elää? Onko se puhelin jatkuvasti kädessä? Kohta joku nukkuessaankin laittaa tarinaa omasta uneksimisestaan tai horinoista unissaan. Ehkä sellainen ihminen voisi saada jo jonkun palkinnon onnistumisesta.

Nämä kahleet ovat tosin tuoneet helpotusta Facebookin seinäpäivityksiin, siellä ei enää tule niin paljon sitä jatkuvaa päivitystä olemattomasta kaikkien nähtäville. Tässä on kai hyviäkin puolia, ainakin yksi.

Ei vaan, kumoan kaiken kirjoittamani, onhan se mukavaa saada aika kulumaan näin junassa istuessa. Varsinkin kun kentät on huonot ja tarinoiden välissä on minuutin lataus. Saapahan ajan kulumaan ja aika menee kuin raiteilla. Muistakaa nauttia myös kesästä ja siitä lomasta, jos teillä sellaista on. Ladataan akkuja ja pidetään akut ladattuina, että jaksetaan. Hyvää kesää.